KKO:1982-II-39
- Asiasanat
- Takavarikko
- Tapausvuosi
- 1982
- Antopäivä
- Diaarinumero
- R 79/252
- Taltio
- 4779/81
UL 4 luvun 10 §:n 4 mom:n säännöksiä oli sovellettava kanteeseen, jolla sivullinen vaati vahvistettavaksi, että hän oli saanut omistusoikeuden takavarikkoon pantuihin esineisiin. Niiden luovuttamista pidettiin KS 46 §:n d kohdassa tarkoitettuna saatavan suorittamisena epätavallisin maksuvälinein.
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Hämeen lääninhallitus oli Hämeen lääninveroviraston hakemuksesta 28.1.1976 antamallaan välipäätöksellä määrännyt asianomaisen ulosottomiehen panemaan 304 000 markan määräisen liikevaihtoverosaamisen perimisen turvaamiseksi takavarikkoon toistaiseksi ja kunnes toisin määrättiin oy A:n omaisuutta. Lempäälän piirin nimismies oli sanotun välipäätöksen perusteella 10.2.1976 Lempäälän kunnassa julistanut takavarikoiduksi yhtiön omaisuutena ulkona olleen profiilikoneen, arvoltaan 15 000 markkaa, sisällä olleen profiilikoneen, arvoltaan 10 000 markkaa, kaarisakset, arvoltaan 5 000 markkaa, ja Bosch-merkkisen kulmakoneen, arvoltaan 500 markkaa. Lääninhallitus oli 25.2.1976 antamallaan päätöksellä määrännyt, että takavarikko oli edelleen pysyvä voimassa, kunnes puheena oleva liikevaihtoverosaaminen oli maksettu tai saamisen perimiseksi oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ulosmittaus, enintään kuitenkin yhden vuoden lääninhallituksen päätöksen antamispäivästä.
B oli lääninhallitukselle 12.4.1976 saapuneessa valituskirjoituksessa lausunut että, oy A oli 27.1.1976 myynyt hänelle kaksi profiilikonetta, leikkurin, kanttikoneen sekä laippaleikkurin 27 200 markan hinnasta ja että yhtiö oli sanotuista tavaroista laatinut laskun, jonka yhtiö oli kuitannut saman suuruista B:n laskua vastaan. Tuo lasku koski maksamatonta kuorma-auton vuokraa ajalta 1.4. - 31.12.1975 ja maksamattomia työpalkkoja. Valituksessaan B oli, katsoen, että hänelle kuuluvaa omaisuutta oli pantu takavarikkoon, lääninhallitukselta pyytänyt, että toimitettu takavarikko peruutettaisiin siltä osin kuin se loukkasi hänen omistusoikeuttaan. Lääninhallitus oli 15.7.1976 antamallaan päätöksellä hylännyt B:n valituksen. Turun HO oli B:n viimeksi mainitusta lääninhallituksen päätöksestä tekemään valitukseen 31.3.1977 antamassaan päätöksessä katsonut B:n esittäneen todennäköisiä perusteita väitteelleen, että takavarikoitu omaisuus kuului hänelle, ja sen vuoksi ja kun omistusoikeus siihen siten oli käynyt riitaiseksi, osoittanut B:n sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa takavarikoitu omaisuus oli, ajamaan kannetta omistusoikeudesta sanottuun omaisuuteen haasteen nojalla, joka oli toimitettava kolmen kuukauden kuluessa HO:n päätöksen antamispäivästä Hämeen lääninverovirastolle, oikeastaan valtiolle ja oy A:n konkurssipesälle. HO oli määrännyt, että B:n oli lisäksi kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun mainittu riitajuttu oli lainvoimaisesti ratkaistu, ilmoitettava takavarikkoasia lääninhallituksen käsiteltäväksi uhalla, että takavarikko muussa tapauksessa pysytettäisiin voimassa.
B oli sanotulle konkurssipesälle 17.6.1977 ja valtiolle 23.6.177 toimituttamansa haasteen nojalla Pirkkalan KO:ssa vaatinut, että hänen omistusoikeutensa kysymyksessä olevaan takavarikoituun omaisuuteen vahvistettaisiin.
Oy A:n konkurssipesä ja valtion puhevalta jutussa käyttänyt Hämeen lääninverovirasto olivat kanteesta kuultuina lausuneet, että edellä tarkoitettu 27.1.1976 tapahtuneeksi ilmoitettu kauppa oli ollut pätemätön siitä syystä, että sillä oli myyty yhtiön käyttöomaisuutta ja kaupan oli tehnyt yhtiön toimitusjohtaja saamatta siihen yhtiökokouksen tai edes yhtiön hallituksen lupaa taikka valtuutusta. Tuota oikeustointa voitiin myös pitää valekauppana tai lahjana. Joka tapauksessa se oli käsittänyt yhtiön saatavan suorittamisen yhtiön toimialaan nähden epätavallisin maksuvälinein. Esineet olivat siten konkurssisäännön 46 §:n d kohdan ja ulosottolain 3 luvun 35 §:n nojalla olleet kaupasta huolimatta pantavissa takavarikkoon. Näillä perusteilla konkurssipesä ja lääninverovirasto olivat vastustaneet kannetta.
KO, jossa asianosaiset olivat anoneet korvausta kuluistaan, p. 28.11.1977 oli lausunut selvitetyksi, että ov A oli 27.1.1976 myynyt B:lle kaksi kappaletta profiilikoneita, leikkurin, kanttikoneen sekä laippaleikkurin 27 200 markan hinnasta, mitä saatavaa koskevan laskun yhtiö oli kuitannut samansuuruista B:n laskua vastaan. Tuo lasku oli koskenut yhtiön käytössä olleen kuorma-auton maksamatonta vuokraa ajalta 1.4. -31.12.1975 sekä yhtiön B:lle maksamatta jätettyä työpalkkoja. Tämän vuoksi KO oli harkinnut oikeaksi hyväksyä kanteen ja vahvistaa B:n omistusoikeuden sanottuihin ja Hämeen lääninveroviraston hakemuksesta takavarikoituihin esineisiin. Konkurssipesä ja valtio oli velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan B:lle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 2 500 markkaa.
Turun HO, jonka tutkittavaksi konkurssipesä ja Hämeen lääninverovirasto olivat erillisillä muutoksenhakemuksillaan saattaneet jutun, t. 15.12.1978 oli, koska B oli aikana 1.4. -31.12.1975 ollut oy A:n palveluksessa käyttäen työssään yhtiön käyttöön hankkimaansa kuorma-autoa ja kun yhtiöllä oli tuona aikana ollut palkanmaksuvaikeuksia eikä ollut näytetty B:n saaneen palkkaa ja autonkäyttökorvausta muulla tavoin kuin puheena olevalla kuittauksella, katsonut, ettei ollut syytä KO:n päätöksen lopputuloksen muuttamiseen. Yhtiön konkurssipesä ja valtio yhteisvastuullisesti velvoitettiin korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut HO:ssa 400 markalla.
Oy A:n konkurssipesä ja Hämeen lääninverovirasto erikseen pyysivät lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemuksiinsa sisällyttivät muutoksenhakemukset. B vastasi hakemuksiin.
KKO t. myönsi muutoksenhakuluvan ja tutki jutun.
Ottaen huomioon ulosottolain 7 luvun 5 §:n 1 ja 2 momentin säännökset ja sen, että tuossa luvussa tarkoitettu takavarikko oli ulosottoa turvaava toimenpide. KKO katsoi, että mainitun lain 4 luvun 10 §:n 4 momentin säännöksiä oli sovellettava paitsi siinä nimenomaan mainittuun, sivullisen henkilön ulosmittauksen johdosta nostamaan kanteeseen, myös kanteeseen, jolla sivullinen vaati vahvistettavaksi, että hän oli ennen takavarikkoa saanut omistusoikeuden takavarikkoon pantuihin esineisiin ja siten B:n nostamaan nyt kysymyksessä olevaan kanteeseen.
KKO katsoi jutussa käyneen selville, että B oli 27.1.1976 kaupalla, jota ei ollut näytetty pätemättömäksi, ostanut oy A:lta kaksi profiilikonetta, leikkurin, kanttikoneen ja laippaleikkurin. Kauppahinnan 27 200 markan maksaminen oli sovittu tapahtuneeksi siten, että se kuitattiin yhtiön työssä ajalla 1.4. - 31.12.1975 olleen B:n 9 200 markan suuruista työpalkkasaatavaa ja mainitulta ajalta maksamatta jäänyttä B:n yhtiölle vuokraaman kuorma-auton vuokraa 18 000 markkaa vastaan. Puheena olevalla takavarikkotoimenpiteellä takavarikkoon pannut esineet olivat sisältyneet mainittuihin B:lle myytyihin esineisiin. Jutussa esitetyn selvityksen perusteella KKO kuitenkin katsoi, että sanottujen esineiden luovuttamista B:lle oli pidettävä konkurssisäännön 46 §:n d kohdassa tarkoitettuna saatavan suorittamisena yhtiön toimialaan nähden epätavallisin maksuvälinein. Se oli tapahtunut viimeisten 60 päivän aikana ennen esineiden panemista takavarikkoon. Kun esineet olisivat näin ollen ulosottolain 3 luvun 35 §:n mukaisesti olleet ulosmitattavissa tuona aikana, ne olivat 10.2.1976 olleet yhtiön ja B:n välisen kaupan estämättä pantavissa myös takavarikkoon.
Näillä perusteilla KKO harkitsi oikeaksi, kumoten HO:n tuomion ja KO:n päätöksen, edellä mainitun ulosottolain 4 luvun 10 §:n 4 momentin nojalla hylätä kanteen sekä vapauttaa yhtiön konkurssipesän ja valtion niille tuomitusta B:n oikeudenkäyntikulujen korvaamisvelvollisuudesta. Asian laatuun katsoen konkurssipesä ja valtio saivat kuitenkin pitää vahinkonaan niille jutusta aiheutuneet kulut.
Ratkaisuun osallistuneet: presidentti Olsson, oikeusneuvokset Hämäläinen ja Riihelä sekä ylimääräiset oikeusneuvokset Setälä ja Rosokivi